"Onnettomuusfobia" ja mustavalkoisuus, siinäkö onnen salaisuudet?
Jos pitäisi keksiä uusi diagnoosi suuremmalle osalle länsimaalaisista ihmisistä, mitä se olisi? Miltä kuulostaisi ”onnettomuusfobia” eli onnettoman elämän pelko?
Palvommeko niin sokeasti onnellisuutta ja tavoittelemme täydellistä onnea ja tyytyväisyyttä, että tulemme sokeaksi sille, että todellisuudessa elämä onkin myös kurjuutta täynnä. Joko emme halua sitä nähdä tai kuulla, tai vellomme siinä, kuinka huonosti asiat ovat.
Ehdotan paria esimerkkiä. Naapuri kertoo omasta syöpädiagnoosista/ masennuksesta/ oman lapsen vaikeasta sairaudesta/ huonosta taloudellisesta tilanteestaan. Vaihdamme nopeasti puheenaihetta, emmekä ole kovin halukkaita puhumaan kyseisen naapurin kanssa enää.
Mies saa tietoa siitä, että hänen vaimonsa syöpä on levinnyt ja vaimo elää korkeintaan vuoden, jonka jälkeen mies menee säätelemään omia tunteita juomalla alkoholia. Sen jälkeen hänestä ei ole apua niin vaimolle kuin lapsillekaan...
Tuntuu, että yhteiskunnassa sensaatiohakuisuus ja myyvien otsikoiden tavoittelu on johtanut mm. siihen, että elämä näyttäytyy aika mustavalkoisena. Mediassa meitä pommitetaan negatiivisilla uutisilla, joista käy ilmi miten huonosti asiat ovat. Ja toisaalta selkeästi kaunistetuilla mainoskuvilla miten asioiden kuuluu olla, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä ja ikionnellisia. Syntyy eräänlainen harhakuva siitä, että joko ollaan täydellisen onnellisia tai täysin onnettomia. Totta kai tällainen ”joko tai ajattelu” synnyttää pelkotiloja eli mm. "onnettomuusfobioita" kun panokset ovat niin korkealla.
Voisiko asiassa kuitenkin olla eräänlainen kultainen keskitie? Voisiko olla, että vaikka maailma on kurjuutta ja onnettomuutta täynnä, niin silti löytyy runsaasti myös onnenhetkiä ja tyytyväisyyttä. Voidaanko olla tyytyväisiä ja onnellisia vaikka kaikki ei olisikaan täydellisen hyvin? Voidaanko nauttia tästä hetkestä siitä huolimatta, että jotkut asiat ovatkin huonosti?
Mitä jos hyväksyisimme sen tosiasian, että elämässä on sekä onnellisuutta että onnettomuutta tarpeeksi paljon ihan normaalisti. Olisiko silloin helpompi elää? Olisiko yksinkertaisempaa, jos emme sulkisi silmiä onnettomuuksilta mutta samalla emme olisi lamaantuneita onnettomuuspelosta, kun tiedämme, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Olisiko silloin helpompi elää täyttä elämää?
Pelkotilojen psykoterapia etenee yleensä niin, että ensin opetetaan rentoutumiskeinoja ja tunnesäätelytekniikoita, ja sitten ihminen altistetaan pelon kohteelle asteittain. Näin hän joutuu kohtaamaan asteittain yhä enemmän omaa pelonkohdetta samalla tunnesäätely-keinoja käyttäen ja pikkuhiljaa vapautuu pelosta kokonaan...
Pitäisikö meidänkin opetella rauhoittumis- ja tunnesäätelykeinoja ensin, ja sitten yrittää rohkeasti kohdata elämään liittyvää normaalia kurjuutta ja kipua asteittain, sietorajamme mukaan? Täytyy vain jatkuvasti samalla muistaa elämän valoisaa puolta, jotta ei lankeaisi taas mustavalkoisuusansaan. Voisiko olla, että silloin olisi helpompi elää? Voisiko olla, että silloin olisimme itse asiassa tyytyväisempiä ja onnellisempia, jos emme pakene tosiasioita vaan nautimme jokaisesta hetkestä sellaisena kuin se on, emmekä aina halua korjata todellisuutta välittömästi?
