Myötätunto auttaa korvaamaan sisäistä taistelua henkisellä kasvulla

Voisimme heti aloittaa harjoituksella; pyytäisin lukijaa muistelemaan tuoretta tilannetta, jolloin olet toiminut niin, että kaduit tekoasi jälkeenpäin. Kun tilanne palautuu mieleen, kysy itseltäsi, kuinka puhuit itsellesi heti tämän "virheeksi" tai "erehdykseksi" kutsutun tapahtuman jälkeen. Tyypillistä puhetta on: "Olipa typerää!", "Miten olen voinut tehdä mitään noin älytöntä?", "Mikä minua vaivaa?", "Onko aina pakko sotkea kaikki asiat?", "Olipa itsekästä!" jne.

Jopa silloinkin, kun emme itse tee mitään väärin, mutta jotain menee pieleen, useimmiten tunnemme häpeää ja meistä tulee itsekriittisiä: "Mikä minussa on vialla?", "Miksen pärjää?", "Miksi minä?". Joskus syytämme myös muita.

Länsimainen ajattelutapa

Miksi on niin vaikeaa suoda itseämme kohden samaa lempeyttä ja myötätuntoa, jota monet meistä suovat mielellään muille? Ehkä se johtuu länsimaisille ihmisille tyypillisestä ajattelutavasta: myötätunto nähdään lahjana, jonka antaminen itselle vaikuttaa itsekkäältä tai sopimattomalta.

Valitettavasti meidät on opetettu näkemään itsemme hyvin kriittisellä tavalla, joka usein lietsoo enemmän itseinhoa kuin oppimishalua. On surullista, kuinka monet meistä joutuvat itsekritiikkiin valtaan, sen sijaan että hyötyisimme virheistä, jotka näyttävät rajoituksemme ja ohjaavat meidät kasvamaan.

Vaikka joskus "otammekin virheistä opiksemme", tätä oppimista ja muutosta ohjaa syyllisyyden tai häpeän tunne. Sen sijaan olisi paljon rakentavampaa, jos muutokseen johtaisi tietoinen halu parantaa ja rikastuttaa omaa tai toisten elämää.

Idän perinne

Vaikka länsimaisessa kulttuurissa kriittinen ja itsekriittinen asenne on hyvin yleinen, idän perinne kertoo meille, että rakastava asenne on jokaisen tarvitsemaa ja ansaitsemaa. Siihen kuuluu myötätunto, jonka voimme suoda itsellemme. Ilman sitä syytämme itseämme vaikeuksistamme, kyvyttömyydestämme ratkaista niitä, tuskan kokemisesta ikävien asioiden tapahtuessa - ja tämä kaikki johtaa tavallisesti yhä suurempaan tuskaan.

Ajatus myötätunnosta itseä kohtaan voi tuntua liian vieraalta. Usein emme tiedä edes mistä aloittaa, vaikka tämä ajatus vaikuttaisikin kehittämisen arvoiselta kyvyltä. Moderni neurotiede ja psykologia ovat vasta viime aikoina ryhtyneet tutkimaan sitä, minkä meditatiiviset traditiot ovat tienneet jo pitkään: myötätunto ja rakastava asenne ovat taitoja. Ne eivät siis ole lahjoja, jotka joko saadaan syntymässä tai sitten ei. Poikkeuksetta jokainen voi kehittää ja vahvistaa näitä taitoja ja tuoda ne osaksi jokapäiväistä elämäänsä. Tässä kohtaa mindfulness astuu kuvaan.

Myötätunnosta energiaa muutokseen

Jos suhtautumistapa omaan itseemme saa meidät tuntemaan häpeää ja häpeän vuoksi muutamme käytöstämme, annamme itseinhon ohjata kasvuamme ja kehitystämme. Tuhoisan minäkuvan lisäksi toinen ongelma on se, että häpeästä syntyvät teot eivät ole vapaita, riemullisia tekoja. Silloinkin kun tarkoituksemme on auttaa ja palvella muita, mutta tekojemme takaa voi aistia syyllisyyttä tai häpeää, ihmiset eivät todennäköisesti nauti teoistamme yhtä paljon kuin silloin, kun meitä motivoi aito halu parantaa elämää.

Uskon, että pohjimmiltaan jokainen pyrkii siihen, että hänen kaikki tekonsa johtavat mielekkääseen, rikkaaseen ja täyteen elämään, joten on ensiarvoisen tärkeää tietää, kuinka tekoja ja olosuhteita voi arvioida niin, että arvio edistää meidän sisäistä kehitystämme ja meille edullisia valintoja.