Kriisikö kasvun edellytys?

Tutkimukset - ja arkihavainnotkin - osoittavat, että ihmiset voivat kasvaa henkisesti vastoinkäymisistä huolimatta ja kaikenlaisten vaikeuksien keskellä, tai sanoisin jopa niiden vuoksi. Professori Markku Ojasen suorittamassa suomalaisessa tutkimuksessa henkilöille esitettiin seuraava kysymys: "Jokainen ihminen on kokenut elämässään sellaisia vaikeuksia , jotka ovat vaatineet paljon voimavaroja. Miten olet selvinnyt omista vaikeuksistasi?" Eniten valintoja (42 %) sai vaihtoehto, jonka mukaan vaikeudet olivat kehittäneet ja vahvistaneet. Vain 2 % koki, että haavat ja arvet eivät olleet vielä lainkaan parantuneet.

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että vammautuneet korostavat positiivisissa tulkinnoissaan ihmisen arvokkuutta, perheen toimintaa, hengellisiä kokemuksia ja erityisesti uudenlaista asioiden ymmärtämistä. Elämän mielekkyys voidaan ymmärtää aivan uudella tavalla. Yhteys perheenjäsenten välillä ja keskinäinen ymmärrys voivat lisääntyä. Keskitysleirin kauhut kokenut logoterapian isä Viktor Frankl on hyvä esimerkki siitä, miten traumaattisista kokemuksista voidaan selviytyä. Franklin mukaan ihmisellä on hyvin vahva tahto löytää merkitystä ja suuntaa elämälleen.

Ihmisen kyky selviytyä, kasvaa ja jopa vahvistua elämän kriisien keskellä on valtava. Mutta miksi tarvitsemme kriisejä ja vastoinkäymisiä kehittyäksemme? Monesti pystymme arvioimaan elämäämme kriittisesti vasta silloin kun se on romahtanut, ja jos se jatkuu normaalisti, olemme kovin sokeita omaan itseemme nähden.

Sokeus itsensä suhteen näkyy mm. sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi liiallista kriittisyyttä, hallitsevuutta ja jopa suoranaista ilkeyttä on vaikea tunnistaa itsessään juuri näillä nimillä. Vakivallattoman vuorovaikutuksen (NVC) perustaja M. Rosenberg kutsuu tätä vuorovaikutustapaa väkivaltaiseksi kielen käytöksi.

Oman elämämme epäkohtien myöntäminen on muutoksen ensimmäinen ja ehkä vaikein askel. Luulen että tilanteen objektiivista arviointia vaikeuttaa ihmisten valtava kyky sopeutua sekä hyviin että huonoihin tilanteisiin. Jo vuonna 1978 tehdyssä tutkimuksessa, jossa tutkijat vertasivat lottovoittajien onnellisuutta muun muassa vakavassa onnettomuudessa olleisiin, todettiin, ettei niin lottovoittajien kuin vammautuneidenkaan onnellisuuden kokemus pidemmän päälle muuttunut merkittävästi. Olipa kyse onnen tai elämän puutteellisuuden tunteesta, subjektiiviset kokemuksemme helposti palautuvat sille tasolle josta on lähdetty liikkeelle. Esimerkiksi eräässä suomalaisessa tutkimuksessa, jossa onnellisuutta on kysytty mittarilla nollasta sataan, keskiarvo on ollut 70. Asteikossa tämä merkitsi: ”Vaikka elämässäni on joitakin minulle vaikeita asioita, kokonaisuutena arvioni asettuu selvästi onnellisuuden puolelle. Onnellisempikin voisin olla, mutta hyvä näinkin”.

Hyväksymme ja totumme helposti vaikeuksiin jopa silloin kun niitä tulee koko ajan lisää. Masennus on kuitenkin yleistymässä. Tilastotkin varoittavat, että riski sairastua masennukseen kasvaa vuodesta toiseen. WHO:n tilastot osoittavat selvästi, että depression aiheuttama taakka todennäköisesti lisääntyy niin paljon, että vuonna 2030 se on suurin yksittäinen kuormittaja.

Elämän tahti koko ajan kiihtyy, ja kiireiden keskellä oma ja perheen henkinen hyvinvointi helposti unohtuu. Ja vasta kun pahan olon kokemus on tarpeeksi voimakasta, se motivoi avun hakemiseen.

Kriisit ja elämän vastoinkäymiset epäilemättä motivoivat joitakin meistä pysähtymään ja toimimaan henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin parhaaksi mutta uskon, että pystymme myös ennaltaehkäisevästi hankkimaan vuorovaikutustaitoja ja mielen joustavuuden taitoja, joista olisi hyötyä elämän jokaisena päivänä. Miksi niin harvoin teemme niin?